Ralli Toscana - rastilaput historiaan.

Monessa lapsiperheessä näkee jääkaapin ovessa tai muussa kätevässä seinätilassa listoja, joihin tenavat keräävät rasteja syystä tai toisesta. Useimmin näkemäni malli on A4-paperi, johon lapsi saa laittaa merkinnän, kun jokin hankalaksi koettu homma (vaikkapa kasvisten syönti tai lautasen pöydästä korjaaminen, pottapissi tai sängynpetaus) on hoidettu kunnialla. Ja kun vaikkapa viisi rastia on saatu paperiin peräjälkeen, saa palkinnoksi mitä perheessä sitten onkaan päätetty - uuden legoukkelin, prinsessakorun tai vaikka uimahallireissun.
Meillekin tuo kikka kerrottiin neuvolasta, ja ajattelin jakaa meidän seinän paperin kanssanne.

En nimittäin alkuunkaan uskonut koko rastipaperiin. Minusta se oli typerää lastenkasvattamislahjontahapatusta eikä siitä seuraisi muuta, kuin että talo täyttyisi leegoukkeleilla ja jääkaapinovi tyhjänpäiväisillä lippuslappusilla, eikä kukaan oppisi mitään. Sitäpaitsi se olisi ruma ja ikävä suorittamispaperi.

Mutta lupasimme antaa ajatukselle mahdollisuuden ja kokeilla - jos se ei toimisi, ainakin voisi sanoa yrittäneensä.

Hetken istuimme Verttisen kanssa keittiönpöydän äärellä ja pohdimme, kuinka rastilappusen voisi toteuttaa. Jos voisi käyttää jotain muuta kuin rasteja. Verttisellä on Eukolta ja Papalta saama tarrakirja, joka on täynnänsä autotarroja, eikä niitä oikein saa sydämensä kyllyydestä liimailla mihinkään. Keksimme siis laittaa rastien tilalle tarroja, siten saisimme Verttiselle luvallisen paikan tarranlaitolle, ja kerätyille tarroille käyttöä. Ja kun autotarroista on kyse, nehän toki kuuluvat kilparadalle!

Verttinen piirsi itse kilparadan (kuvassa näkyvä on jo toinen laatuaan), minä päällystin sen kontaktimuovilla (jotta lappunen pysyy pidempään hyvänä, ja jotta tarvittaessa tarroja voi myös siirtää tai ottaa pois), ja laitoimme radan sinne, missä siihen kuuluvat opettelut tapahtuvat, eli vessaan.

Ralli Toscana. Ja aika monta Salama McQueenia. Välillä tarrakirja oli hukassa, ja kilpa-autojen sijaan radan varrelle katsomoon tiensä löysivät myös perhonen ja Jessi-kissa.

Alkuun (kun vessahommista oli kyse) opettelussa kävi myös vahinkoja, ja jos vahingosta valehteli, joutui radallaolevan yhden auton laittamaan varikolle määräajaksi. Tällä uudella radallakin on varikko, mutta sitä ei ole enää tarvinnut käyttää lainkaan. Rastipaperista taitaa siis sittenkin olla hyötyä (ja ummetuslääkkeestä :).

Ja niitä palkintoja - aluksi joka viidestä tarrasta mentiin yhdessä joko uimahalliin, HopLopiin, keilaamaan, parkouraamaan tai muuhun yhteiseen liikkumispuuhaan. Nykyään tarroja tulee sellaista tahtia, että jo automäärän näkeminen radalla on sopivasti palkintoa, ja liikkumassa käydään tietysti ilmankin, että se on palkinto mistään.

Meillä rastit kerätään autoina kilparadalle, mutta tietysti pienille prinsessoille voisi tehdä vaikka niityn, johon kerätä kukkaistarroja. Tai aarteenetsijöille aarrearkun, johon saa liimattavia strasseja jalokiviksi. Tai eläinystäville maatilan, johon liimataan eläintarroja. Rasteihin ei ole pakko suostua. Vaikka niitä neuvolassa mainostetaankin. Ja onhan toki niin, että toiset tykkäävät rasteista. Meillä vaan ala-asteella sai rastin, jos unohti tehdä kotiläksynsä tai myöhästyi koulusta, ja viidestä rastista sai palkinnon sijaan jonkin rangaistuksen. Siitä ehkä minun rasti-inhoni.

Ja meillä äitihenkilö kerää puhelimeensa merkintöjä jokaisesta valmiiksisaadusta neuletyöstä ja käytetystä lankakerästä, ja palkitsee itsensä joka kymmenennen merkinnän jälkeen uudella kerällä (juurikin eilen kävi palkitseminen, vaikka rasteja on vasta yhdeksän, mutta kun Ilun reissupuodissa oli NIIN somasti yhteen jämälankaan sopivaa sukkalankaa ja ihan edullisesti, käsin värjättyä ja kaikkea :).

-Anjusha

Väinämöisen Luut

Ensimmäiset kevätsukat ovat valmiit, hurraa!

Onhan niistä jo toista esitelty, mutta nyt esitellään koko pariskunta.

Omat sukathan ne ensimmäisenä pitää valmiiksi saada :) Näiden ohje on Neulekirjasta, Bones-nimiset sukat ovat siis nämä.

Lankana sukissa on Louhittaren luolan Väinämöinen, joka on TitiTyyltä pitkään harkiten hankittua. Kirjan ohjeen sukkalanka oli aavistuksen eri vahvuista, joten vaikka pygmijalkainen olenkin, tein sukat keskimmäisen koon ohjeella, ja muuten niistä tuli oikein sopivat, mutta voisin (nyt kokemuksesta viisastuneena) suositella tätä mallia enempi kapenevavarpaiselle yksilölle kuin tällaiselle, jonka varpaat ovat kaikki vierekkäin samalla viivalla. Kärkikavennukset tehdään hissukseen, mikä kyllä toimii sukassa kauniisti, kun kavennusten kohdalle ei niin herkästi jää koloa valmiiseen sukkaan, mutta sukan kärjestä tulee melko suippo näin tehden, ja vähän tuntuu, että omaan jalkaan sukat saisivat olla hiukan leveämmät varpaiden kohdalta.

Hauskaa sukissa on niiden istuvuus muuten. Mallineuleena kun on hassu kierretty joustinneule, joka myötäilee kivasti jalkaa ja istuu kuin nakutettu. Ja plussaa saa mallineule siinäkin, että kun olet kerran katsonut ohjeen läpi kirjasta, ei loppusukkaa tarvitse tehdä kirjaa tuijottaen, vaan voi nautiskella siitä, että osaa jo. Yksinkertaista, ja silti mielenkiintoista. 

Tipunkeltaista. Sehän sopii, tähän pääsiäisenodotustunnelmaan.

Kirjasta on muuten Verttiselle rakennettu aiemmin Jänikset Maailmankartalle -sukat viime keväänä, ja pitsineulepipo juhannuksena loppukesän hatuksi. Se on suosikki-iltalukemisiani, sitä voi selata kerta toisensa jälkeen kyllästymättä. Ja näyttää siltä, että ihan käyttämättä eivät kirjan opitkaan jää. Vielä on jäljellä monen monta kokeiltavaa ohjetta.

Mutta sitä ennen saadaan valmiiksi muiden perheenjäsenten kevätsukat.

-Anjusha

Kochille koti

Ymmärrykseni mukaan Kochin Studiotone Kombo on kitaravahvistin. Ymmärrykseni ei tosin ole järin laaja. Jokatapauksessa se on iso musta pömpeli, jota roudataan joka keikalle, ja joka tarvitsee ympärilleen pehmustetun suojapussin, joka maksaa kaupassa neljästäkymmenestä kuuteenkymmentä euroa.

Sellainen, mutta pienempi, oli ilmestynyt automme takapenkille (kai kuudellakymmenellä eurolla), ja Eskoselle tuli mieleen kysyä, onko sellaista mahdollista ihmisen rakentaa ilman, että siitä tarvitsee maksaa niin laajaa määrää lantteja. Minä sitten otin vähän mallia ja selailin Thomannin nettikauppaa ja mittasin ja ajattelin kokeilla onko sellainen mahdollista toteuttaa kotikonstein.

Isomummo, siis isäni äiti, joka on elämänsä keräilyuran aikana keräillyt jos jonkinmoista, oli myös keräillyt itsekokoamaansa tikkikangasta, vaaleanruskeaa tiivistä säkkikangasta ja muutaman punaisen pöytäliinan, jotka kuin ihmeen kaupalla olivat ilmestyneet puotiin mummon tehdessä hienoista inventaariota kaapistoissaan. Niistä minä leikkaa-liimaa-askartelin koeversion.

Säkkikankaassa oli edellisestä käytöstä muistona valmiita saumoja, jotka näyttävät aika hauskalta vaaleassa kankaassa.

Onhan se toki totta, että puuvillakangas ei ehkä ole kestävin mahdollinen materiaali nykyteknologialla ajateltuna, mutta säkkikangas saattaa olla puuvillakankaista kestävin. Ja vaaleanruskea ei varmastikaan säily vaaleana roudauksen tiimellyksessä, mutta tämä onkin prototyyppi, ja rakennettu niistä materiaaleista, joita sattui olemaan käsissä. Hinta kaikkineen siis ihan nolla.

Punainen vuorikangas vilkkaa aavistuksen kantokahvan aukosta :) Josko se piristäisi päivää. Nyt kotelo pääsee ensitestaukselleen, testataan onko siitä kaluksi, ja onko se oikean kokoinen (netissä oli senttikoko itse vahvistimelle, mutta pussin mittoja ei ollut esillä, joten saumanvarat ovat aavistuksen arvailun varassa). Sittenhän voi tarvittaessa vaikka hankkia ihan Virallisia Materiaaleja, niinkuin vaikka mustaa enstexiä, jos tarve vaatii ja minun sopii rakentaa arvoisia pussukoita arvoisille vahvistimille. 

Pussukka on ommeltu kolmesta kerroksesta: alla puuvillapöytäliina, välissä tikkikangas, ja pinnassa tiukkaan kudottu säkkikangas. Leikkasin jokaisen palasen erikseen, ompelin palasten kerrokset ensin suoralla yhteen, kokosin pussukan suoralla ja siksakkasin vielä saumanvarat. Kantokahvan kolonen on tehty ennen pussin kasaamista. Neulasin kangaskerrokset toisiinsa, leikkasin Y:n muotoisen aukon keskelle palasta, käänsin kangaskerrokset vastakkain palasen keskeltä, jolloin muodostui tuo kantokahvan aukko, neulasin kerrokset uudelleen päällekkäin ja ompelin suoralla suorakulmion reunoista kerrokset toisiinsa kiinni.

Pussukan pohja täytyy vielä huolitella vinokantilla, mutta sitä minulla ei ollut, joten pohjasauma on vielä toistaiseksi siksakilla.

Ainakin siitä tuli ihan oikean muotoisen näköinen. Katsotaan, kuinka sille käy testiajossa :)

-Anjusha

Sukka kullekin

Mikähän kumma oli helmikuussa, kun mitään, siis mi-tään ei tuntunut saavan aikaiseksi?! En ommellut, en oikein neulonut, en virkannut sitä vähääkään, eikä kotikaan näytä sen taivaallisemmalta kuin mitä se oli tammikuun lopussa.

Onneksi flunssainen ja kuumeinen kuukausi on siirtynyt kauniin aurinkoisen maaliskuun puolelle, ja Jotain on alkanut tapahtua. Siis ihan aavistuksenomaisesti.

Kevätsukat ovat tekeillä. Jos kerran meilläpäin asioita tapahtuu hitaanlaisesti, ei kai voi olettaa, että sukatkaat valmistuisivat ihan perinteisesti pari kerrallaan säntillisesti? Jokaiselle perheenjäsenelle on yksi sukka valmiina. No hyvä on, minulle puolitoista. Mutta joskohan tästä kesään mennessä saadaan perheelle kevätsukat, nämä ovat sellaista harmillisen ohkaista mallia, joihin tietysti menee pidempi aika tekemiseenkin.

Mutta pitihän niitä päästä esittelemään.

Tässä Vertin (päättelemätön) sukka:

Verttinen pyysi punaiset sukat. Polvipituiset sukista tuli, jotta niiden sisään saa kunnolla sullottua housunlahkeet pihalla puuhastelua varten. Punainen lanka on Schoppel Wollen farkkuaiheista lankaa TitiTyyltä. Apinat tulivat Novitan kevätlehden apinasukista, tosin kaaviota piti muuttaa vähän sopivammaksi minun silmukkamäärälleni, eikä mallissa muuta niistä sukista olekaan. Muuten on malli ihan omasta päästä. Valkoinen lanka on Novitan Woolia jostain lankavarastojen kätköistä. Tässä vielä (se ainoa niistä jonka päähän tuli yhden silmukan ajatusvirhe) apina lähempää:

Minun sukkani on tässä:

Minun sukkani ovat Bones-sukat Neulekirjasta. Niissä lankana on Louhittaren Luolan Väinämöinen, jonka vyyhdin väriä seisoin pohtimassa varmaan ainakin vartin. Minä meistä ehkä vähiten tarvitsen tällä hetkellä uusia sukkia, mutta tuo lanka vaan piti päästä testaamaan. Kotimainen ja käsinvärjätty, ihan minkä vain vyyhdin valitseminen olisi ollut ihan sopiva ja vamasti kelpo. Tämän vyyhdin kummalliset värit kontrasteineen vaan kiehtoivat eniten. Ja tuon mallineuleen hauska joustinneule joka pomppaa pohjasta esiin, siitä minä tykkään.

Eskosen sukka on tällainen:

Sukan ohje on Novitan sukkalehdestä. Eipä ollut ikuna tullut mieleen että sukat voi virkata. Ja melkoinen virkkaaminen näissä kyllä kieltämättä onkin... Mutta lopputulos on hauska. Lanka on Vaajakosken omasta Aava-puodista.

Tämänmoiset kevätsukat ovat valmistautumassa siis kotoneulomossa. Reppanaiset miesväet joutuvat kuvista päätellen vielä kulkemaan jonkin aikaa avojaloin, kun vain toinen sukka on valmiina.

-Anjusha