Omppoisaa iloa

Vanhan rintamamiestalomme pihassa kasvaa jos jonkinmoista pientä, itsestään. Tai siis, edellisen omistajan jäljiltä on olemassa muutama mansikka, vattuja, viinimarjoja, karviaisia, ja mikä parasta, omenoita. Omppopuita on alunperin ollut kaksi, mutta Pappa, se appi-pappa, istutti taannoin kolmannen, ja itsestään on pihaan kasvanut neljäskin.

Nämä herkut ovat pihan alkuperäiskasvatteja. Eilen järjestin itselleni pari tuntia aikaa, raivasin keittiönpöydän (sen minunkorkuiseni) ja panin toimeksi.

Ompot kuoritaan (niin tulee vaalea ja omponmakuinen lopputulos), pilkotaan (kiehuvat nopeammin), ja laitetaan vesitilkan kera kattilaan (vesihöyry estää pohjaanpalamisen ja höyryttää pintaompot kypsiksi). Keitetään pehmeiksi. Soseutetaan sauvasurruttimella. Tässä vaiheessa on hyvä laittaa uuniin lämpenemään sataan asteeseen hillopurkkeja, tai pilttipurkkeja, tai aurinkokuivattujen tomaattien purkkeja. Niiden kannet upotetaan kiehuvaan veteen.

Soseutetun omppohilloraakileen sekaan lorautetaan toinen tilkka vettä, hillosokeria reilulla kädellä, ja jos tahtoo vaihtelua elämään, sitruunamehua, tai ehkä vaniljasokeria (sitä aitoa) tai mahdollisesti kanelia (luomua!). Keitetään kymmenisen minuuttia. Keittäessä kannattaa hämmentää sosetta, muuten se räiskii. Eikä mikään ole ilkeämpää kuin käsivarren polttava kiehuva sokerinen omenahillo.

Kymmenen minuutin kuluttua hillo on valmis purkitettavaksi. Jos pitää huolen, että sekä hillopurkit, että niiden kannet, ovat sata-asteisia (niinkuin hillokin), saa koko vuoden säilyvää herkkua. Hillot purkkiin, kannet kiinni, jäähdytys rauhassa, ja sitten mahdollisesti pannukakun paistoon, sillä tuoretta hilloa pitää päästä maistamaan mahdollisimman pian!

Ompontuoksuista viikkoa,

toivottaa

Anjusha