Vippakoiran villapaita

Muistan joskus muinoin kokeilleeni aloittaa villasukkia, joiden mallineule oli siksak-kuvioista. Ne näyttivät kivoilta, mutta jo kolmannella kerroksella totesin tehtävän olevan ihan mahdoton, ei tullut siksakkia, silmukkaluku ei pysynyt millään samana ja koko sukanalku oli ihan susi.

Uudessa Novitan lehdessä oli paljon siksakkia, ja näin muutaman vuoden jälkeen se näytti ainakin paperilla ihan järkeenkäyvältä. Ajattelin kokeilla johonkin pieneen, osaisinko moista. Valitsin kauneimman pikkunyssäkkäni Rowanin Felted Tweediä ja tutkailin välillä lehdestä ohjetta koiran villapaidalle. Vippa nyt leikkikoirana on pienempi kuin yksikään elävä, joten vähensin silmukkamääriä sekä pituudessa että leveydessä ja sovittelin paitaa aina välillä koiralle.

Mallineule olikin ihan oikeastaan yksinkertainen. Ainoa haaste tuli vastaan, kun välillä piti muistaa tehdä pyöröneuleena ja välillä tasona, ja erikseen oikeita ja nurjia kerroksia, kääntäen työtä keskellä kuviota (sitä ei ehkä tarvitsisi ajatella oikeankokoiselle koiralle tehdessä, mutta ainakin kun ominpäin meni pienentämään mallia, asia tuli väistämättä esille).

Ja tuo lanka on niin ihanaa. Pehmoista ja lämpöistä, suloisen väristä (kaikki ne värit ovat, ja sopivat keskenään riippumatta mitkä kaksi kerää nappaat lankakaupan hyllystä). Minä haaveilisin virkatusta syyshuivista myös, sellaisesta vähän isoäidinneliötyyliin tehdystä. Lankakopassa on aika monta eri kerää jo, ja juuri kävin noukkimassa yhden puuttuvista väreistä TitiTyyltä, kun tehtyjen töiden listalla oli niin monta valmista, että yhden kerän sai käydä hankkimassa, palkinnoksi.

Alkuperäisessä ohjeessa oli myös etulahkeet, mutta näin kesäisellä kelillä niitä ei ehkä vielä tarvita (ja Merja iltakahveella käydessään auliisti muistutti myös syksyn loskakeleistä, lahkeet kastuisivat heti). Lisäämme ehkä lahkeet, mutta ehkä vasta pakkasella :)

Etutassujen välistä kulkee läppä, joka kiinnitetään selkäkappaleeseen kahdella napilla etu- ja takajalkojen välistä. Verttinen valitsi siilinapit nappipussukasta.

Josko nyt kelpaisi Vippakoiran temmeltää syksyä kohti. Puodissa syys on alkanut jo (ja onneksi niin), josta syystä siihen voi kotonakin pikkuhiljaa valmistautua (vaikkapa hankkimalla talon täyteen tuikkuja pimeneviä iltoja varten). Kahden päivän päästä alkaa myös taloudessamme eskaritaival, joka jännittää ainakin äitihenkilöä ihan merkittävästi. Lapsi ensi kertaa päivähoitoon, miltei kuuden vanhana. Eiköhän se kuitenkin suju, onhan tuo ollut kahdesti viikkoon kerhossakin tähän asti, ja hyvin on pärjätty. Nyt onkin kerho vaan joka arkipäivä :)

anjusha

Ruffis poseeraa ja Viimein Valmiit Villasukat

Viikonloppu (meilläpäin siis su-ma) on sujunut kaikenlaisia epämääräisyyksiä rakennellen ja valmistellen. Monta kangaspalaa on mennyt ihan kokonaan loppuun, KVK:n kankaita on aavistus vähemmän kaapissa, lankakeriä on kulutettu neljä kokonaan ja kolme puolitoistametriseksi mininyssäkäksi, ja tänään on ollut armoton päättelemispäivä.

Villasukat tulivat valmiiksi. Nämä ovat omaa kokoa, kun enää ei kaapissa ole kuin yhdet omatekemät ja yhdet anoppilaisen tekemät ehjinä. 

Näissä oli ajatuksena kerätä yhteen pikkunyssäköitä ja tehdä omasta päästä kirjoneuleiset sukat. Tällaisessa suht-säännönmukaisessa neulemallissa vaan on se vika, että jos lanka meinaakin loppua kesken (miten ihmeessä lasket, riittääkö tämä lanka ihan loppuun asti vai ei?!), mitäs sitten keksisi?! Sitten otetaan äärettömästä lankavarastosta se seuraavaksi lähin sävy, joka ehkä voi tuurilla sopia, ja toivoa parasta. Tuon vaaleavihreän kanssa kävi niin, että se loppui toisen sukan kantapään jälkeen. Vierestä olevaa sävyä löytyi kyllä, se näkyy oikeassa sukassa vähän kirkkaampana (ja paksumpana) tuossa kohti kärkeä kuljettaessa, mutta kun sekin loppui, yhden kerroksen ennen kavennuksia. Toivottavasti sitä ei huomaa :)

Lankana violetti Novita Florica (?!), vaaleanvihreä Novita Wool taikka Bambino (ja kärjessä toisessa sukassa merinoinen Adriafilin Classic), ja vaihtavaa vihreää edustaa Austermannin Step. Kantapäässä Fabelia, se on se lanka, joka ei oikein kuulu joukkoon :) 

Mutta valmiiksi tulivat, ovat jalassa parasta aikaa ja lämmittävät kivasti. Ja sopivat vielä aika mukavasti Kimperin vakosamettihameen kanssa!

Sunnuntaina oli pakkaspäivä, ja lähdimme Verttisen kanssa pulkkaretkelle serkkulaan. Ruffe-Leene-leikkikoira pääsi mukaan kyytiin, mutta pakkasessa se olisi kuulemma jäätynyt, joten sille piti olla takki. Pitäähän koiralla takki olla. Vippa-koiran takki oli ihan liian pieni, Ruffis on nimittäin pidempiselkäistä rotua, joten Verttinen pääsi hyväksymään tilkkukopasta sopivat palaset Ruffiksen omaa takkia varten. Tällainen tuli Ruffiksen talvitakista:

Kankaana takissa on kaksien Antti-serkun housujen kangas, neppareina Prymin rengasnepit. 

Nepparit onkin kiva tapa kiinnittää asioita viisivuotiaalle. Vaatii aavistuksen kärsivällisyyttä ja hoksottimien käyttöä, jotta viidenvanha saa nepit kunnolla kiinni, mutta se onnistuu kuitenkin tarpeeksi helposti, ettei tule hermostuminen heti. Ja koiran itse pukeminen on vähintään yhtälainen ylpeydenaihe kuin se, että on saanut omat ulkovaatteet itse päälle ilman apua.

Näiden lisäksi Verttinen sai kaksi uutta kypärämyssyä, Kestovaippakauppa jokusen nukenvaipan ja oma puoti montakymmentä pesulappua. Kaikenlaista!

-Anjusha

Synttärihirviö ja lankavaihtarit

Siskolla on tänään syntymäpäivät.

Välityönä kaikenlaisen muun puuhastelun lomassa kokeilin tehdä virkkaamalla vetoketjullista pientä pussukkaa. Sellaista siskon näköistä. Ei ehkä kuitenkaan niinkään naamaltaan näköistä, kuin tyyliltään :)

Tuollaisen ohje oli joskus Novitan lehdessä, ja minä katselin siitä kuvasta kyllä mallia, mutten lukenut sanaakaan ohjeesta kun oli hauskempi toteuttaa itse niinkuin hyväksi katsoo.

Pussukan korvien takana on vetoketju, joten sen sisään voi sulloa kaikenlaista tarpeellista: kolikoita, mittanauhan, piskuisten amigurumien piskuiset lankanyssäkät, avaimet... Mitä nyt kulloinkin sattuu tarvitsemaan mukaansa. Mikäjottei vaikka pähkinöitä evääksi.

Ukkeliin käytetty musta lanka on bambulankaa, mikä on aivan valloittavan mustaa. Ei mitään sellaista hissunkissun-harmaata mukamustaa, vaan oikein reilua, syvää, rehellistä kunnon-mustaa. Valkoinen lanka taas on Utiku-merinovillaa, jonka valkoisuus on myös herkullista, erityisesti kerällä ollessaan. Aavistuksen kermaista ja täyteläistä. Molemmat kerät löytyivät omasta varastosta. Samaisesta varastosta löytyi myös aikanaan ostettu 10-senttinen musta vetoketju.

Tämä lankakerien hävittämisprojekti on -täytyy sanoa- ihan mielipuolista. Jos teet tuollaisen pussukan, siihen mennyt lankamenekki ei näy missään. Jos tekisi 70 pussukkaa, voitaisiin jo puhua lankojen hävikistä. Jossain viime yönä luetussa blogissa oli kadehdittavan hieno kuva villalankavarastosta. KAKSI maltillista laatikollista, joista molemmista mahtui kannet kiinni. Minulla on kolme ylitsepursuavaa laatikollista, eikä kansien kiinnipysymisestä voi puhuakaan. Samaisessa paikassa oli askarreltu hieno koppa keskeneräisiä töitä varten, joita kopassa oli YKSI. Puuh, sanon minä. Ehkä (omassa) elämässä pitäisi opetella hyväksymään keskeneräisyys, sekä eräiden geeneissä virtaava ikuisen hamstrauksen ja haalimisen pakottava tarve (jota vastaan yritän epätoivoisesti taistella nähtyäni kaksi vanhempaa sukupolvea, jotka hellivät autuaasti tuota piirrettä itsessään).

Eilen kävimme pulkkailukylässä Verttisen serkkujen luona, ja vaikka en tikkua tehnyt ristiin asian eteen, tulin kotiin kahden UUDEN lankakerän kanssa. "Mutta ethän sinä OSTANUT niitä" -perusteli Merja. Se oli taas haalinut oman maltillisen lankavarastonsa täytteeksi Citymarketin ison kauppakassillisen jonkun toisen ihmisen jämälankoja. Mistä tulikin mieleeni, että jos joku haluaa tulla penkomaan mun varastoa, voisin mielelläni päästä ihan vaikka keinotekoisesti eroon muutamasta (-kymmenestä) kerästä sellaisia lankoja, joita täällä on katseltu ihan tarpeeksi monta vuotta. Voi vaikka pitää lankavaihtarit. Tai -antajaiset. Ei yhden ihmisen kohtuullisella vapaa-ajalla taideta ihan kaikesta maailman langasta päästä eroon. Ja kun moni niistä on jo ihan kyllästymiseen asti käytettyjä, meillä.

Niin että tervetuloa vaan! 

Ja siskolle hyvää synttäriä, näin ihan oikeana päivänä. Me käytiin juhlimassa jo lauantaina, josta syystä tämän postauksen saa tehdä nyt, eikä silloin, kun tuo ukkeli valmistui.

-Anjusha

Hiiru hiirulainen

Tilkkukopasta eroonpääsemisprojekti sai eilen erilaisen käänteen.

Pöllöjä lukuunottamatta en ole eläissäni opetellut pehmoeläinten tekemistä sen kummemmin, mutta jostain löytyi käsiin eilen Ottobre-blogista vuosia sitten printattu hiiren ohje. Silppusin kaavoja, asettelin niitä pikkutilkkusille, ja sain kuin sainkin hassun hiirulaisen rakennettua. Pienenpientä näperrystä, minitikkipistoja, sukkapuikolla täytteen ohueen häntään sullomista, ja viimein olohuoneen sohvannurkassa istui melkoisen kirahvipilkkuinen hiiru.

Sillä on hervottomankokoiset korvat, hieman liian kapoisat housut, ohut mutta tukevan pönäkkä häntä, ja silmät - no, Verttisen mielestä nuo ruskeat pilkut ajavat silmien asemaa (mikä tekee hiirestä ainakin nelikymmensilmäisen), mutta pehmeä se on, ja ihan itse omin-pienin-kätösin rakennettu.

Lisäksi sillä on lämmin ja pehmeä sydän.

Sen pienessä pipossa on korville omat koloset, ja rypytetty tupsupää (ja pöksyissä kolo hännälle!).

Se makoilee sohvalla kädet apposen avoimena odottaen halauksia ja rutistuksia.

Tilkkukopasta nämä materiaalit ovat. Hiekanvärinen velour on Verttisen housuista ylijäänyttä tilkkua, pilkkukangas ja autokangas taas Merjan tilkkuvaihtareita. Autokangasta jäi vielä aavistuksenomainen pala, muut sain loppuun kokonaan. Hiirulainen on täytetty pöllöjen tapaan lampaanvillalla.

Kummallinen päähänpisto, mutta erinomaisen rentouttava sellainen. On mukava keskittyä työhommista poiketen johonkin ihan erilaiseen, mitä ei odottanut alkuunkaan. Eikä meillä ole yhtään hiirtä, tai sis ollut. Ihan tarpeeseen se siis kai syntyi!

Anjusha

Vippakoiran syysasu

Verttisen elämä muuttuu kausissa. On ollut Egotrippikausi (jolloin saatettiin pitää kolme konserttia päivässä, ja opittiin myös lukemaan alle nelivuotiaana, kun kukaan ei ehtinyt auttaa lasta suosikkibiisien etsimisessä Spotifystä), Autot-elokuvakausi (joka on nyt tullut takaisin muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen, kiitos vastailmestyneen kakkoselokuvan), ja parasta aikaa menossa näyttää olevan koirakausi. Siis pehmokoirakausi. Oikeat koirat ovat aika pelottavia vielä Verttisen mielestä, mutta lelukoirien hoitaminen on aika suosikkijuttu. Ne voi myös opettaa soittamaan rumpuja (niiden riisitäytteiset etutassut pitävät hyvänlaista ääntä sohvanreunaa vasten).

Marimekon raitakangasta oli jäljellä pieni tilkkunen, josta ei enää oikeastaan mitään ihmisenkokoista saanut aikaan. Sen sijaan piskuisen koiran kokoista selvästikin sai!

Tässä siis Vippa-koiran syysasu. Tämän kanssa voi lähteä vaikka pihalle, eikä Vippaa viluta. 

Ajatus koiratakista syntyi Suuri Käsityö-lehden koira-aiheisesta artikkelista (se oli elokuun alun lehdessä), mutta malli on ihan omasta päästä. Vipan kaulan alla takissa on neppari, jolla takin kaulaosa kiinnitetään, ja massussa on toinen, jolla saa takin pysymään lepattamatta.

Seuraavaan takkiin saa kaulapantaosan tehdä reilummaksi, selän saa jättää vähemmän kaarevaksi, ja mahdollisesti lisätä peppuosastoon kolosen häntää varten. Mutta hyvin tuo tuntuu kelpaavan omistajalleen, siis Verttiselle. Se saa itse nepparit kiinnitettyä, mikä on ihan hyvää harjoitusta, kun elämässä on hyvä osata vaikkapa laittaa omakin takki kiinni ilman apua :)

Jos vielä tekaisisi toisen raitatakin vähän eri kuosilla, voisi Vipalle vaihtaa takkia, ja nepparitreeniäkin tulisi vähän useammin!

-Anjusha

Syyshuivi ja Lötkö Koira

Tänään Verttisen syömistä katsellessa oli hyvin aikaa saada viimein pari viikkoa työn alla ollut Baktus-huivi valmiiksi. Syömisessä nimittäin meni kaksi tuntia, ja sen jälkeen riisin lattialta siivoamisessa reipas puolituntinen. Mutta tällainen siitä tuli:

Lankana on Noro Aya, puuvillan, villan ja silkin sekoitus. Huivissa on käytössä (ihan vaan helpottaakseni omaa arviointikykyäni) kaksi kerää, toisella lisäilin ja toisella kavensin. Ajatus oli, että langan saisi käyttöön viimeistä piirua myöten, mutta näin kävi:

Nyssäkkä jäi. Höh. Onneksi ei kuitenkaan puolikasta kerää tai muuta kohtuutonta :)

Mutta aika kiva syyshuivi siitä tuli, toimii päässä, harteilla, ja kaulassa:

Verttinen taas sai lötkön koiransa viimein käyttöön. Tai sitä en tiedä, kuinka koira se oikeasti on, mutta sellaiseksi se on nyt todettu. 

Novitan uusimmassa lehdessä oli tuollaisen Veltto-aiheisen eläimen ohje, ja aika pitkälti ohjeen mukaan tuo on rakennettukin. Mitä nyt langat ovat kaikki muinaisia seitsemän veljeksen jämänyssäköitä, joista päässä oleva valkoinen ja toisen korvan oranssinpunainen kerä menivät ihan loppuun asti (hurraa!). Seiskaveikkanyssäköiden puolen muovikassillisen ikuisuus alkaa pikkuhiljaa hälvetä, keränloppu keränlopulta. Mutta vielä saa keksiä jämälankaprojektejakin.

Tässä vielä koiruus lähikuvassa:

Ja nyt nukkumaan, lötkön unisen koiran saattelemana.

-Anjusha 

Pöllönpoika Äkä-Pöllö

Käsityölehden uusimmassa numerossa taka-aukeamalla on hieno haastatteluartikkeli Siksaksiskoksista. Hennin pinnipöllö, josta on kuvakin lehdessä, jäi pyörimään mieleen, ja kun puodissa sattumalta jäi käteen kassiprojektista ylimääräpala puuvillakangasta, jota ei enää kassiksi saanut riittämään, sekä vino pino kärkitossunnauhoista pilkottuja pikkuisia ylijäämäpaloja, tuli ajatukseksi yhdistää nämä yhteen.

Alkuviikosta kävimme Verttisen kanssa Eurokankaassa metsästämässä applikaatiota varten silitettävää liimaharsoa, ja tähän projektiin pääsi kokeilemaan senkin käyttöä. Silmät ja massu on kiinnitetty ensin liimaharsolla, ja sitten käsin ommeltu päälle. Uusi kokemus oli tämä ihan, mutta oikein helppo ja vaivaton, sikäli kun silitysraudan metsästäminen kaapin syövereistä nyt on helppoa ja vaivatonta.

Ajattelin yllättä pöllöllä naapurintytöt, joiden vanha verhokangas on tuo pöllön iho. Tyttöisää väkeä kun ovat, pinnejä löytyy takuulla, ja voisin kuvitella, että vanhat verhot olisi hauska vielä löytää jostain uudesta paikasta. Äitinsä toi verhokankaan puodin kassiprojektia varten, ja kaksi isoa kassia niistä tulikin. Lisäksi jäi pala, jota ei tosiaan enää kassiksi saanut millään ilveellä. Pöllöksi se sensijaan riitti oikein muikeasti.

Ongelma pöllön kanssa saattaa tulla Verttisestä. Se on nimittäin pitkin iltaa lennättänyt pöllöä saunaan ja takaisin, kierittänyt sitä rullalle, heittänyt sillä puupalikoita äkälintutyyliin (ja kertonut kuinka KAIKKI possut kaatuivat samalla), ja rutistellut sen pehmoista lampaanvillasisusta unilelumaisesti ryttyyn. Voi olla, että uudesta kaverista luopuminen ei olekaan ihan niin helppoa. Mutta tehdään Verttiselle oma pöllötin, tosin eri materiaaleista. Nämä kun ovat nyt tässä.

Pöllössä ihokangas on naapurin vanhaa verhoa, massu ja silmät mummoni vanhaa Marimekon taskuesiliinaa, siivet ja jalat kärkitossunnauhoja sekä ompelulaatikon pikkuaarteita, silmän pupillit ovat KAM-nepit, ja sisuskaluina asustaa lajitelma huovutusvillaa. Käsinommellut pistot tein ihan ristipistolangalla ja perusneulalla.

Verttisen kanssa teimme yhteistyötä siinä, että Verttinen valitsi massuraitojen värit, ompeluslankojen värit, sekä silmän asennot (kieroonkatsominen on nykyään ihan huippuhauskaa). Yhdessä myös täytettiin koko pöllö lampaanvillalla.

Aikas hellyyttävä kikotin tämä, harkitsen jo, pitäisikö puodin balleriinapinneille tehdä oma pöllö. Siinä pinnit olisivat kyllä pienväelle ominaiseen tapaan esillä. Ja onhan tuota pinnilajitelmaa omaakin tukkaa varten olemassa... Ehkä näistä muodostuu vielä kokonainen suku pöllöttimiä. Viedään nyt ensin kuitenkin tämä pöllö kiitokseksi lahjoituskankaista naapuriin.

-Anjusha

Muokkaus ja lisäys:

Aamuseltaan tuli puuhattua pöllö myös Verttisen tarpeisiin. Sillä piti olla mustat silmät, ja mustat silmäripset (koska niinhän kaikilla on), eikä oikein saanut olla pinnipöllö ("kun minä en oikein ole pinni-ihmisiä"). Ja punainen sen piti olla myös. Niin että tällainen siitä tuli, sen nimi on Muffinssi, eikä se ole missään tapauksessa pinnipöllö.

Kesäsukat

Jo varmaan ainakin puoli vuotta (siis puhumme ajasta ennen joulua) on yläkerran eteisen pöydällä lojunut kerä vihreäraidallista Nallelankaa. Olen sen jossain inspiraation syvässä syöverissä ostanut ja olettanut tarvitsevani välttämättä johonkin. Vaan aina se on jäänyt valitsematta. Itse asiassa, sen tarvitseminen on ollut jopa niin varmaa, ettei se ole koskaan löytänyt tietään lankavarastoon asti (eli niihin neljään pahvilaatikkoon, jossa lankojen kuuluisi asua paksuutensa mukaan järjestettyinä), vaan on pölyyntynyt pöydällä, odottaen sitä välttämättömyyden tunnetta.

Nyt sain kerän viimein pöydältä, ja ihan sukiksi asti. Tällaiset niistä tuli:

Ohje on ihan omasta päästä. 

Opiskelin sukkienteon muinoin ensimmäisenä syksynä, jonka vietin Eskosen kanssa. Ihan ostin työmatkalle S-marketista puikot ja lankaa, kun vyötteessä oli ohje perussukille. Anoppi, eli Äippä, oli pitänyt kolme lastansa hyvissä ja kauniissa sukissa (ja pitää yhä!), ja ajattelin, että tarvitsee se minunkin opetella, ettei lapsen tarvitse äitiänsä höykyttää sukkia tarvitessaan. Sitäpaitsi oma mummoni Rouva ei enää jaksanut pitää koko meidänpuolen sukua sukissa, joten päättelin olevan aika jonkun ottaa vastuu sukanopettelemisesta ennenkuin koko taito ehtii unohtua. 

Heti ensimmäisissä sukissa huomasin, ettei seiskaveikan kärkikavennusohje ollut minua varten, ja seuraavaan sukkapariin muutin kärjen sellaiseksi, ettei siihen tullut niin kamalasti reikiä. Pikkuhiljaa, sukkapari sukkaparilta, oma virheet muokkautuivat omaksi tavaksi tehdä sukat niin, että ne istuvat meidän perheen jalkaan. Ohje näihin sukkiin on siis saanut alkunsa muinaisesta lankavyöteohjeesta seitsemän vuotta sitten, mutta muokkautunut vuosien varrella sellaiseksi, ettei asiaa enää edes tarvitse ajatella.

Olen tänä keväänä tehnyt tutustumismatkoja palmikkosukkien ja kirjoneulesukkien maailmaan, ja yhtäkkiset perussukat olivatkin aika ihanan rentouttava ja aivoton projekti. Ei lankojen päättelyä eikä mitään muistamista, vanhasta ulkomuistista vaan kuin kolmosen kertotaulu. Ja nämä yksilöt ovat mukavaiset jalassa nyt, kun ulkona sataa vettä, ja voi vähän jo haaveilla syksyn viilenevistä illoista ja kynttilänvalosta. Silloin minä olen omimmillani.

Tänään kotiintullessa puodista Verttinen istui keittiönpöydän ääressä aloittelemassa syömistä, ja kurkki vasta postilaatikosta tipahtanutta Novitan lehteä vieressäni. Miltei takasivulla oli ohje virkattuun Veltto-eläimeen. "Tuollaisen minä äiti haluaisin, voisitko sinä tehdä minulle sellaisen"-kuului vierestä. Alakerran lankakopassa on vielä jämäkerät taannoisista polvisukista, joten otin virkkuukoukun, ja ryhdyin puuhaamaan Veltto-elukkaa. Siitä tulee oranssi, varmaankin ruskeilla korvilla ja jaloilla. Mutta siitä lisää myöhemmin. Olemme noin olkapäissä asti virkkaamassa.

-Anjusha