Ralli Toscana - rastilaput historiaan.

Monessa lapsiperheessä näkee jääkaapin ovessa tai muussa kätevässä seinätilassa listoja, joihin tenavat keräävät rasteja syystä tai toisesta. Useimmin näkemäni malli on A4-paperi, johon lapsi saa laittaa merkinnän, kun jokin hankalaksi koettu homma (vaikkapa kasvisten syönti tai lautasen pöydästä korjaaminen, pottapissi tai sängynpetaus) on hoidettu kunnialla. Ja kun vaikkapa viisi rastia on saatu paperiin peräjälkeen, saa palkinnoksi mitä perheessä sitten onkaan päätetty - uuden legoukkelin, prinsessakorun tai vaikka uimahallireissun.
Meillekin tuo kikka kerrottiin neuvolasta, ja ajattelin jakaa meidän seinän paperin kanssanne.

En nimittäin alkuunkaan uskonut koko rastipaperiin. Minusta se oli typerää lastenkasvattamislahjontahapatusta eikä siitä seuraisi muuta, kuin että talo täyttyisi leegoukkeleilla ja jääkaapinovi tyhjänpäiväisillä lippuslappusilla, eikä kukaan oppisi mitään. Sitäpaitsi se olisi ruma ja ikävä suorittamispaperi.

Mutta lupasimme antaa ajatukselle mahdollisuuden ja kokeilla - jos se ei toimisi, ainakin voisi sanoa yrittäneensä.

Hetken istuimme Verttisen kanssa keittiönpöydän äärellä ja pohdimme, kuinka rastilappusen voisi toteuttaa. Jos voisi käyttää jotain muuta kuin rasteja. Verttisellä on Eukolta ja Papalta saama tarrakirja, joka on täynnänsä autotarroja, eikä niitä oikein saa sydämensä kyllyydestä liimailla mihinkään. Keksimme siis laittaa rastien tilalle tarroja, siten saisimme Verttiselle luvallisen paikan tarranlaitolle, ja kerätyille tarroille käyttöä. Ja kun autotarroista on kyse, nehän toki kuuluvat kilparadalle!

Verttinen piirsi itse kilparadan (kuvassa näkyvä on jo toinen laatuaan), minä päällystin sen kontaktimuovilla (jotta lappunen pysyy pidempään hyvänä, ja jotta tarvittaessa tarroja voi myös siirtää tai ottaa pois), ja laitoimme radan sinne, missä siihen kuuluvat opettelut tapahtuvat, eli vessaan.

Ralli Toscana. Ja aika monta Salama McQueenia. Välillä tarrakirja oli hukassa, ja kilpa-autojen sijaan radan varrelle katsomoon tiensä löysivät myös perhonen ja Jessi-kissa.

Alkuun (kun vessahommista oli kyse) opettelussa kävi myös vahinkoja, ja jos vahingosta valehteli, joutui radallaolevan yhden auton laittamaan varikolle määräajaksi. Tällä uudella radallakin on varikko, mutta sitä ei ole enää tarvinnut käyttää lainkaan. Rastipaperista taitaa siis sittenkin olla hyötyä (ja ummetuslääkkeestä :).

Ja niitä palkintoja - aluksi joka viidestä tarrasta mentiin yhdessä joko uimahalliin, HopLopiin, keilaamaan, parkouraamaan tai muuhun yhteiseen liikkumispuuhaan. Nykyään tarroja tulee sellaista tahtia, että jo automäärän näkeminen radalla on sopivasti palkintoa, ja liikkumassa käydään tietysti ilmankin, että se on palkinto mistään.

Meillä rastit kerätään autoina kilparadalle, mutta tietysti pienille prinsessoille voisi tehdä vaikka niityn, johon kerätä kukkaistarroja. Tai aarteenetsijöille aarrearkun, johon saa liimattavia strasseja jalokiviksi. Tai eläinystäville maatilan, johon liimataan eläintarroja. Rasteihin ei ole pakko suostua. Vaikka niitä neuvolassa mainostetaankin. Ja onhan toki niin, että toiset tykkäävät rasteista. Meillä vaan ala-asteella sai rastin, jos unohti tehdä kotiläksynsä tai myöhästyi koulusta, ja viidestä rastista sai palkinnon sijaan jonkin rangaistuksen. Siitä ehkä minun rasti-inhoni.

Ja meillä äitihenkilö kerää puhelimeensa merkintöjä jokaisesta valmiiksisaadusta neuletyöstä ja käytetystä lankakerästä, ja palkitsee itsensä joka kymmenennen merkinnän jälkeen uudella kerällä (juurikin eilen kävi palkitseminen, vaikka rasteja on vasta yhdeksän, mutta kun Ilun reissupuodissa oli NIIN somasti yhteen jämälankaan sopivaa sukkalankaa ja ihan edullisesti, käsin värjättyä ja kaikkea :).

-Anjusha

Väinämöisen Luut

Ensimmäiset kevätsukat ovat valmiit, hurraa!

Onhan niistä jo toista esitelty, mutta nyt esitellään koko pariskunta.

Omat sukathan ne ensimmäisenä pitää valmiiksi saada :) Näiden ohje on Neulekirjasta, Bones-nimiset sukat ovat siis nämä.

Lankana sukissa on Louhittaren luolan Väinämöinen, joka on TitiTyyltä pitkään harkiten hankittua. Kirjan ohjeen sukkalanka oli aavistuksen eri vahvuista, joten vaikka pygmijalkainen olenkin, tein sukat keskimmäisen koon ohjeella, ja muuten niistä tuli oikein sopivat, mutta voisin (nyt kokemuksesta viisastuneena) suositella tätä mallia enempi kapenevavarpaiselle yksilölle kuin tällaiselle, jonka varpaat ovat kaikki vierekkäin samalla viivalla. Kärkikavennukset tehdään hissukseen, mikä kyllä toimii sukassa kauniisti, kun kavennusten kohdalle ei niin herkästi jää koloa valmiiseen sukkaan, mutta sukan kärjestä tulee melko suippo näin tehden, ja vähän tuntuu, että omaan jalkaan sukat saisivat olla hiukan leveämmät varpaiden kohdalta.

Hauskaa sukissa on niiden istuvuus muuten. Mallineuleena kun on hassu kierretty joustinneule, joka myötäilee kivasti jalkaa ja istuu kuin nakutettu. Ja plussaa saa mallineule siinäkin, että kun olet kerran katsonut ohjeen läpi kirjasta, ei loppusukkaa tarvitse tehdä kirjaa tuijottaen, vaan voi nautiskella siitä, että osaa jo. Yksinkertaista, ja silti mielenkiintoista. 

Tipunkeltaista. Sehän sopii, tähän pääsiäisenodotustunnelmaan.

Kirjasta on muuten Verttiselle rakennettu aiemmin Jänikset Maailmankartalle -sukat viime keväänä, ja pitsineulepipo juhannuksena loppukesän hatuksi. Se on suosikki-iltalukemisiani, sitä voi selata kerta toisensa jälkeen kyllästymättä. Ja näyttää siltä, että ihan käyttämättä eivät kirjan opitkaan jää. Vielä on jäljellä monen monta kokeiltavaa ohjetta.

Mutta sitä ennen saadaan valmiiksi muiden perheenjäsenten kevätsukat.

-Anjusha

Kochille koti

Ymmärrykseni mukaan Kochin Studiotone Kombo on kitaravahvistin. Ymmärrykseni ei tosin ole järin laaja. Jokatapauksessa se on iso musta pömpeli, jota roudataan joka keikalle, ja joka tarvitsee ympärilleen pehmustetun suojapussin, joka maksaa kaupassa neljästäkymmenestä kuuteenkymmentä euroa.

Sellainen, mutta pienempi, oli ilmestynyt automme takapenkille (kai kuudellakymmenellä eurolla), ja Eskoselle tuli mieleen kysyä, onko sellaista mahdollista ihmisen rakentaa ilman, että siitä tarvitsee maksaa niin laajaa määrää lantteja. Minä sitten otin vähän mallia ja selailin Thomannin nettikauppaa ja mittasin ja ajattelin kokeilla onko sellainen mahdollista toteuttaa kotikonstein.

Isomummo, siis isäni äiti, joka on elämänsä keräilyuran aikana keräillyt jos jonkinmoista, oli myös keräillyt itsekokoamaansa tikkikangasta, vaaleanruskeaa tiivistä säkkikangasta ja muutaman punaisen pöytäliinan, jotka kuin ihmeen kaupalla olivat ilmestyneet puotiin mummon tehdessä hienoista inventaariota kaapistoissaan. Niistä minä leikkaa-liimaa-askartelin koeversion.

Säkkikankaassa oli edellisestä käytöstä muistona valmiita saumoja, jotka näyttävät aika hauskalta vaaleassa kankaassa.

Onhan se toki totta, että puuvillakangas ei ehkä ole kestävin mahdollinen materiaali nykyteknologialla ajateltuna, mutta säkkikangas saattaa olla puuvillakankaista kestävin. Ja vaaleanruskea ei varmastikaan säily vaaleana roudauksen tiimellyksessä, mutta tämä onkin prototyyppi, ja rakennettu niistä materiaaleista, joita sattui olemaan käsissä. Hinta kaikkineen siis ihan nolla.

Punainen vuorikangas vilkkaa aavistuksen kantokahvan aukosta :) Josko se piristäisi päivää. Nyt kotelo pääsee ensitestaukselleen, testataan onko siitä kaluksi, ja onko se oikean kokoinen (netissä oli senttikoko itse vahvistimelle, mutta pussin mittoja ei ollut esillä, joten saumanvarat ovat aavistuksen arvailun varassa). Sittenhän voi tarvittaessa vaikka hankkia ihan Virallisia Materiaaleja, niinkuin vaikka mustaa enstexiä, jos tarve vaatii ja minun sopii rakentaa arvoisia pussukoita arvoisille vahvistimille. 

Pussukka on ommeltu kolmesta kerroksesta: alla puuvillapöytäliina, välissä tikkikangas, ja pinnassa tiukkaan kudottu säkkikangas. Leikkasin jokaisen palasen erikseen, ompelin palasten kerrokset ensin suoralla yhteen, kokosin pussukan suoralla ja siksakkasin vielä saumanvarat. Kantokahvan kolonen on tehty ennen pussin kasaamista. Neulasin kangaskerrokset toisiinsa, leikkasin Y:n muotoisen aukon keskelle palasta, käänsin kangaskerrokset vastakkain palasen keskeltä, jolloin muodostui tuo kantokahvan aukko, neulasin kerrokset uudelleen päällekkäin ja ompelin suoralla suorakulmion reunoista kerrokset toisiinsa kiinni.

Pussukan pohja täytyy vielä huolitella vinokantilla, mutta sitä minulla ei ollut, joten pohjasauma on vielä toistaiseksi siksakilla.

Ainakin siitä tuli ihan oikean muotoisen näköinen. Katsotaan, kuinka sille käy testiajossa :)

-Anjusha

Sukka kullekin

Mikähän kumma oli helmikuussa, kun mitään, siis mi-tään ei tuntunut saavan aikaiseksi?! En ommellut, en oikein neulonut, en virkannut sitä vähääkään, eikä kotikaan näytä sen taivaallisemmalta kuin mitä se oli tammikuun lopussa.

Onneksi flunssainen ja kuumeinen kuukausi on siirtynyt kauniin aurinkoisen maaliskuun puolelle, ja Jotain on alkanut tapahtua. Siis ihan aavistuksenomaisesti.

Kevätsukat ovat tekeillä. Jos kerran meilläpäin asioita tapahtuu hitaanlaisesti, ei kai voi olettaa, että sukatkaat valmistuisivat ihan perinteisesti pari kerrallaan säntillisesti? Jokaiselle perheenjäsenelle on yksi sukka valmiina. No hyvä on, minulle puolitoista. Mutta joskohan tästä kesään mennessä saadaan perheelle kevätsukat, nämä ovat sellaista harmillisen ohkaista mallia, joihin tietysti menee pidempi aika tekemiseenkin.

Mutta pitihän niitä päästä esittelemään.

Tässä Vertin (päättelemätön) sukka:

Verttinen pyysi punaiset sukat. Polvipituiset sukista tuli, jotta niiden sisään saa kunnolla sullottua housunlahkeet pihalla puuhastelua varten. Punainen lanka on Schoppel Wollen farkkuaiheista lankaa TitiTyyltä. Apinat tulivat Novitan kevätlehden apinasukista, tosin kaaviota piti muuttaa vähän sopivammaksi minun silmukkamäärälleni, eikä mallissa muuta niistä sukista olekaan. Muuten on malli ihan omasta päästä. Valkoinen lanka on Novitan Woolia jostain lankavarastojen kätköistä. Tässä vielä (se ainoa niistä jonka päähän tuli yhden silmukan ajatusvirhe) apina lähempää:

Minun sukkani on tässä:

Minun sukkani ovat Bones-sukat Neulekirjasta. Niissä lankana on Louhittaren Luolan Väinämöinen, jonka vyyhdin väriä seisoin pohtimassa varmaan ainakin vartin. Minä meistä ehkä vähiten tarvitsen tällä hetkellä uusia sukkia, mutta tuo lanka vaan piti päästä testaamaan. Kotimainen ja käsinvärjätty, ihan minkä vain vyyhdin valitseminen olisi ollut ihan sopiva ja vamasti kelpo. Tämän vyyhdin kummalliset värit kontrasteineen vaan kiehtoivat eniten. Ja tuon mallineuleen hauska joustinneule joka pomppaa pohjasta esiin, siitä minä tykkään.

Eskosen sukka on tällainen:

Sukan ohje on Novitan sukkalehdestä. Eipä ollut ikuna tullut mieleen että sukat voi virkata. Ja melkoinen virkkaaminen näissä kyllä kieltämättä onkin... Mutta lopputulos on hauska. Lanka on Vaajakosken omasta Aava-puodista.

Tämänmoiset kevätsukat ovat valmistautumassa siis kotoneulomossa. Reppanaiset miesväet joutuvat kuvista päätellen vielä kulkemaan jonkin aikaa avojaloin, kun vain toinen sukka on valmiina.

-Anjusha

Oi tunnustuksia!

Villasukat pyörii ja hyörii - Johannalta sain Arvomerkin. Kyllähän se on jo päivittämisen arvoinen asia!

Sitten kuuluu vastata kysymyksiin, jotta:

Tunnen itseni vuoden mutsiksi kun...

osaan yhtäaikaa laittaa saunaan ja takkaan tulia, täyttää tiskikonetta ja pyykkikonetta, laittaa ruoan tulelle, viikata pyykkiä, neuloa sukkaa ja leikkiä Mimmi lehmää. 

Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...

se, ettei ole viiteen vuoteen tarvinnut kertaakaan kysyä "mitähän tekisin, kun on Niin Tylsää". Multi-tasking. Se, että tekemistä on aina ja poikkeuksetta enemmän kuin siihen riittävää aikaa tai energiaa. Ja jos istut alas ja olet tekemättä mitään, ne kaikki tekemättömät asiat ovat vissin varmasti niskassa ja ajatuksissa kunnes taas jaksat tehdä asioille jotain.

Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän... 

pyytää tekemään itselleen villasukat. Tai pyjaman. Tai villapaidan, ja olettaa ja luottaa, että äitinä automaattisesti osaan ja taidan tehdä hyvän. 

Kello 12 yöllä olen yleensä...

kantamassa sohvalle nukahtanutta jälkikasvua kaikkine päälle 20 kiloineen olkapäällä yläkertaan sänkyyn nukkumaan. 

Kello 8 aamulla olen yleensä...

umpiunessa. Vielä ainakin tunnin, ehkä hyvällä tuurilla jopa kaksi. 

Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että...

olehan turvallisesti siellä keikalla. 

Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että...

äideissä piilee viisaus. 

Viimeksi kiroilin, kun...

törmäsin keskellä yötä ovenkahvaan kylki edellä hirmuisella ryminällä, ja sain jo ennestään painajaisia näkevän ynisevän tenavan säikähtämään niin, että talossa olikin sitten aivan tolkuttomasti ääntä yhtäkkiä keskellä yötä. Ei ollut tarkoitus se. Eikä se kiroileminenkaan. 

En ole koskaan osannut...

tykätä ääriolosuhteista. Liian kuuma, liian kylmä, liian lähellä, liian kaukana. Liian tulinen, liian makea, liian suolainen, liian karvas. Liian sotkuinen, liian siisti. Liian iso, liian pieni. Liian huolittelematon, liian huoliteltu. Ei sovi minulle kovin hyvin. 

Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on... 

neuloa sukkaa. Juoda teetä. Ehkä aavistuksen nauttia puolukkapiirakkaa. Selailla inspiroivia lehtiä tai kirjoja. Ehkä jopa kaikkia yhtäaikaa. Ja sitten jos tuo ei ole mahdollista, niin toinen, yhtä paras, on leffan katsominen ihan kieputtuneena (villasukissa) omaan armaaseen.

Kiitos Johanna ihanasta palkinnosta!

Tämä viikko onkin kulunut voimisteluvanteiden parissa. Niistä saatte kyllä kuvia kunhan tässä ehtii.

Tämä tunnustus kun on kiertävän sorttinen laadultaan, laitan sen matkaamaan eteenpäin.

monen lapsen kanssa aikaansa sompaileva Kestovaippakaupan Essi

ja

ihanaisten Robinstadiuksen, Nupun ja Helmin ihana äiti Amaria

saavat napata tunnustuksen halutessaan!

Lisäksi matkaan laitan tunnustuksen, vaikkei heillä blogia olekaan, myös

omalle äireelleni Eukkoselle,

joka on onnistunut kasvattamaan NIINkin loistoyksilöt kuin minut ja siskoarmaan

ja hänen (jo paremmilla metsästysmailla loikoilevalle) äidilleen, Rouvalle,

joka kasvatti viisi lasta menetettyään ensin yhden ja sitten toisen kasvattajan rinnaltaan, ja lopuksi piti vielä huolen, että tarkoin varjellun voileipäkakun resepti on -ei yksissä käsissä yksinkertaisesti, vaan pirstaloituna kolmelle kolmasosaosaajalle, jotta seuraavan kaakun valmistaminen vaatii tarkkaa yhteistyötä ja vaivannäköä.

Siinä ovat naiset paikoillaan.

-Anjusha

Kirjastokassiksi kevään tulo

Uuden oppimisen vimmassani halusin tehdä erilaisen kassiprojektin. Sellaisen, jossa mielellään oppisi jotain uutta. Kehittelisi vanhoja taitojaan ja saisi ehkä kokeilla jotain, mitä ei olisi itse tullut ajatelleeksi. Kwik Sew:lla on kassinkaava, joka näytti hauskan hippimäiseltä. (Vähän tässä painaa taustalla myös se, että tekisi mieleni keksiä puodille jokin oma kassimalli, jossa voisi hyödyntää kierrätyskankaita ja tehdä samalla jotain hauskaa. Mutta jotta sellaisen voi kehitellä, pitää opetella liuta erilaisia tapoja tehdä kasseja.)

Kaivoin siis esiin mummon vanhan pöytäliinan, anopin lahjoittaman yhdestä kohtaa risan pussilakanan, ja jämäkangaspakan lopun, jossa kukkakuvio pikkuhiljaa hiipuu täysin valkoiseksi pöytäliinakankaaksi. Helmikuisen auringon paistaessa oli mukava pyöritellä kukkakankaita ja kuvitella kevät mahdolliseksi.

Tällainen pyörittely siitä sitten tuli:

Kirjastokassi, aivan keväinen sellainen.

Ja oivallinen kirjastokassi siitä tulikin, nimittäin kahden pintakerroksen väliin on ujuteltu fleece, joka pehmentää kovia kirjankulmia mukavasti kantaessa. Pohjassa on lisäksi muotolaskokset, jotka entisestään pehmentävät kulmikasta menoa.

Kassiin mahtuu mukavasti palautettavat kirjat (neulontaa, virkkausta, Puuha Peteä ja Mimmi Lehmää) ja kotimatkalla se kantoi uusien kirjojen lisäksi kauniisti kotiin myös maitoa ja voita.

Mukavaksi yksityiskohdaksi kassiin oli saatu tere, joka ommellaan kahden eri kuosikankaan väliin. Tässä turkoosi tere on tehty vanhasta pöytäliinasta. Alempi kangas on sitä pussilakanaa, ja ylempi pikkukukkainen jatkuu myös kassin sisällä vuorikankaana.

Ihanan keväinen ilmestys. 

Vielä kun tämän tuhisevan nenän ja tukkoiset silmät saisi jotenkin hereille kevääseen myös...

Tällä kaavalla saattaa joskus tulla joku toinenkin kassi, kenties. Mukava projekti!

Anjusha

Ystävänpäivää ja tunnustuksia

Hieman flunssaisena (ei siis mitenkään oikeasti vakavasti kipeänä) oli syytä keksiä puodissa jokin projekti, jota voi edistää ilman, että reuhoo itseänsä oikeasti kipeäksi. Kevätsiivousta kylmässä puodissa yritin väistää, kun märät kädet eivät ihan kauheasti innostaneet ulkoilman tuivertaessa sisään melko maltillisesti eristetystä ulko-ovesta, mutta sittenpä muistui mieleeni että ystävänpäivähän on ihan ovella.

Jo viime vuonna oli ajatuksissa puuhata jotain sydämiin viittaavaa somistukseksi puotiin, mutta siinä alun tohinassa ystävänpäivä tuli ja meni ilman että kukaan teki asialle mitään. Uusi vuosi toi kuitenkin tullessaan selvästi uudet kujeet, ja sydänsomisteet voivat olla käytössä monenlaisina monina tulevina vuosina.

Sydämet olisi ajatus laittaa nauhaan roikkumaan pienillä pyykkipojilla. Se, mihin nauha tulee, tai kuinka monta nauhaa saa ympäri puotia, riippuu tietysti siitä, montako sydäntä ehtii virkata ennen ystävänpäivää! Tähän asti olen tehnyt yhden per päivä, tämä harmaa oli lauantain saavutus. Lanka on Titityyltä ihanaa bambua, josta on tulossa puodin omalle mallistolle JOTAIN mielenkiintoista, kunhan tuo kehittelyosuus on saatu valmiiksi. Sydämiin sitä voi kuitenkin hyvin käyttää, kun yhteen syrämeen menee vain himppu lankaa, ja tuleehan nuista aika kauniita :)

Yläkuvassa on muuten Ensimmäinen Hankinta, mitä olen yritykselleni aikanaan tehnyt; Vaajakosken kirppikseltä kolmella eurolla löytynyt kylppärin mummuaikainen lokerikko-naulakko, joka on aivan vastustamattoman koukeroinen ja kaunis. Se on kunniapaikalla puodissa ja kätkee uumeniinsa pikkuisia värikkäitä yllätyksiä.

Sitten vielä tunnustus yllä olevalle sukkaparille, joka on ehkä pakko kertoa kun hiveltää Vanhan Neulojan Itsetuntoa :) Eilen perheparkourissa Verttisen ja Outitätin kanssa ollessa istuin hetken avustamassa tuttavaisperhettä tempunteossa. Istuimme vieretysten villasukat jalassa tuttavaäiteen kanssa ja äitee hipeltämään minun sukkiani. "Ompa ihanat sukat sinulla" -se sanoi, ja jatkoi: "Nämä nykylangat ne ovat sitten ihania, kun itsestään tekevät noin kauniita kuvioita". Minä toki komppaamaan, jotta ihania ovat, mutta näiden sukkien langat ovat ihan olleet raidoittamattomia ja kuviot omasta päästä tulleita.

Että jos MINUN kirjosukkani näyttävät itsevärjäytyviltä raporttilangoilta, ollaan varmasti jo aika vakuuttavalla tasolla!

Eipäs tässä muuta. Tai ainahan on paljonkin, mutta niistä sitten jokin toinen kerta.

Anjusha,

haudutetun Earl Greyn ja hunajan maailmasta. 

Pakkaispäivien varalle (tai samantien jalkaan!)

Syksyllä tilatuista trikookankaista oli alunperin ajatus ja tarkoitus tulla pyjamia ja pitkiä kalsareita Verttisen talvivaroiksi. Kun asuu puulämmitteisessä vanhassa talossa, talviyöt tuppaavat käymään viluisiksi peittoa pois potkiville kavereille, ja pitkiä lahkeita ja -hihoja tarvitaan joka yölle.

Ajattelin pyhästi, että myös pitkien kalsareiden kohtalo on syntyä reilusti hyvissä ajoin pakkasia odottelemaan. Juupa juu. Mutta nyt, pakkasen tuivertaessa seitsemäätoista, alkaa tähänkin äiteeseen tulla vauhtia. Talven ensimmäiset pitkät kalsongit ovat valmiit.

Tuo hipstamaattinen kamera ei oikein ole violetin ystävä, vaan yrittää väkiseltään vääntää kaiken kauniin luumunvärisen ihan siniseksi. Tähdet ja resorit ovat Oikeasti siis Ihanan Luumunvärisiä, keltainen sentään ihan oikeansorttista. Trikoo Kameleont Designilta tilattua (tai enhän minä tätä tilannut, tilasin sitä turkoosia kirjain- vai numerotrikoota, muttei sitä enää ollut, höh), ja resorit Kestovaippakauppaa. Koko kalsongeissa on 116cm, ja kaava on vuodentakaisesta Ottobresta, jossa oli kaavat aina 170-senttisiin pitkiin kalsareihin asti. Sellainen lehtihän oli aivan välttämättömyys hankkia, sillä poikien pitkien kalsareiden valikoima kaupoissa on jotain katastrofaalista. Jos se ei ole hirveää pappakalsarikeinokuitua, se on vähintäänkin mustaa tai tummansinistä väriltään, synkeää, ilkeää, tummaa, ja jos jotain kuviota löytyy, se on varmastikin ainakin jotain öttömönkiäistä tai räjähdyksiä tai hirviöitä. Mur. Nyt sen sijaan saa sellaiset kalsongit kuin toivoo, eikä tulenlieskoista ole tietoakaan.

Toisetkin ovat valmistuneet (jo vähän aikaa sitten):

Näissä resori on oikeasti vähemmän tummaa, sillä tunnustettava on, että nämä hyppäsivät kuvaan suoraan pesukoneesta, märkinä :) Materiaalit samoista paikoista kuin edellisissäkin, sillä poikkeuksella, että tämän trikoon minä tilasin ihan oikeasti. Ja nuo pienet valkoiset ovat robotteja, jos se on hieman epäselvää tässä kuvassa. Katsokaa vaikka:

Nyt pääsee taas pari pakkaspäivää eteenpäin!

-Anjusha,

jolle viime hetket ovat suuri inspiraationlähde

Ruffis poseeraa ja Viimein Valmiit Villasukat

Viikonloppu (meilläpäin siis su-ma) on sujunut kaikenlaisia epämääräisyyksiä rakennellen ja valmistellen. Monta kangaspalaa on mennyt ihan kokonaan loppuun, KVK:n kankaita on aavistus vähemmän kaapissa, lankakeriä on kulutettu neljä kokonaan ja kolme puolitoistametriseksi mininyssäkäksi, ja tänään on ollut armoton päättelemispäivä.

Villasukat tulivat valmiiksi. Nämä ovat omaa kokoa, kun enää ei kaapissa ole kuin yhdet omatekemät ja yhdet anoppilaisen tekemät ehjinä. 

Näissä oli ajatuksena kerätä yhteen pikkunyssäköitä ja tehdä omasta päästä kirjoneuleiset sukat. Tällaisessa suht-säännönmukaisessa neulemallissa vaan on se vika, että jos lanka meinaakin loppua kesken (miten ihmeessä lasket, riittääkö tämä lanka ihan loppuun asti vai ei?!), mitäs sitten keksisi?! Sitten otetaan äärettömästä lankavarastosta se seuraavaksi lähin sävy, joka ehkä voi tuurilla sopia, ja toivoa parasta. Tuon vaaleavihreän kanssa kävi niin, että se loppui toisen sukan kantapään jälkeen. Vierestä olevaa sävyä löytyi kyllä, se näkyy oikeassa sukassa vähän kirkkaampana (ja paksumpana) tuossa kohti kärkeä kuljettaessa, mutta kun sekin loppui, yhden kerroksen ennen kavennuksia. Toivottavasti sitä ei huomaa :)

Lankana violetti Novita Florica (?!), vaaleanvihreä Novita Wool taikka Bambino (ja kärjessä toisessa sukassa merinoinen Adriafilin Classic), ja vaihtavaa vihreää edustaa Austermannin Step. Kantapäässä Fabelia, se on se lanka, joka ei oikein kuulu joukkoon :) 

Mutta valmiiksi tulivat, ovat jalassa parasta aikaa ja lämmittävät kivasti. Ja sopivat vielä aika mukavasti Kimperin vakosamettihameen kanssa!

Sunnuntaina oli pakkaspäivä, ja lähdimme Verttisen kanssa pulkkaretkelle serkkulaan. Ruffe-Leene-leikkikoira pääsi mukaan kyytiin, mutta pakkasessa se olisi kuulemma jäätynyt, joten sille piti olla takki. Pitäähän koiralla takki olla. Vippa-koiran takki oli ihan liian pieni, Ruffis on nimittäin pidempiselkäistä rotua, joten Verttinen pääsi hyväksymään tilkkukopasta sopivat palaset Ruffiksen omaa takkia varten. Tällainen tuli Ruffiksen talvitakista:

Kankaana takissa on kaksien Antti-serkun housujen kangas, neppareina Prymin rengasnepit. 

Nepparit onkin kiva tapa kiinnittää asioita viisivuotiaalle. Vaatii aavistuksen kärsivällisyyttä ja hoksottimien käyttöä, jotta viidenvanha saa nepit kunnolla kiinni, mutta se onnistuu kuitenkin tarpeeksi helposti, ettei tule hermostuminen heti. Ja koiran itse pukeminen on vähintään yhtälainen ylpeydenaihe kuin se, että on saanut omat ulkovaatteet itse päälle ilman apua.

Näiden lisäksi Verttinen sai kaksi uutta kypärämyssyä, Kestovaippakauppa jokusen nukenvaipan ja oma puoti montakymmentä pesulappua. Kaikenlaista!

-Anjusha

Synttärihirviö ja lankavaihtarit

Siskolla on tänään syntymäpäivät.

Välityönä kaikenlaisen muun puuhastelun lomassa kokeilin tehdä virkkaamalla vetoketjullista pientä pussukkaa. Sellaista siskon näköistä. Ei ehkä kuitenkaan niinkään naamaltaan näköistä, kuin tyyliltään :)

Tuollaisen ohje oli joskus Novitan lehdessä, ja minä katselin siitä kuvasta kyllä mallia, mutten lukenut sanaakaan ohjeesta kun oli hauskempi toteuttaa itse niinkuin hyväksi katsoo.

Pussukan korvien takana on vetoketju, joten sen sisään voi sulloa kaikenlaista tarpeellista: kolikoita, mittanauhan, piskuisten amigurumien piskuiset lankanyssäkät, avaimet... Mitä nyt kulloinkin sattuu tarvitsemaan mukaansa. Mikäjottei vaikka pähkinöitä evääksi.

Ukkeliin käytetty musta lanka on bambulankaa, mikä on aivan valloittavan mustaa. Ei mitään sellaista hissunkissun-harmaata mukamustaa, vaan oikein reilua, syvää, rehellistä kunnon-mustaa. Valkoinen lanka taas on Utiku-merinovillaa, jonka valkoisuus on myös herkullista, erityisesti kerällä ollessaan. Aavistuksen kermaista ja täyteläistä. Molemmat kerät löytyivät omasta varastosta. Samaisesta varastosta löytyi myös aikanaan ostettu 10-senttinen musta vetoketju.

Tämä lankakerien hävittämisprojekti on -täytyy sanoa- ihan mielipuolista. Jos teet tuollaisen pussukan, siihen mennyt lankamenekki ei näy missään. Jos tekisi 70 pussukkaa, voitaisiin jo puhua lankojen hävikistä. Jossain viime yönä luetussa blogissa oli kadehdittavan hieno kuva villalankavarastosta. KAKSI maltillista laatikollista, joista molemmista mahtui kannet kiinni. Minulla on kolme ylitsepursuavaa laatikollista, eikä kansien kiinnipysymisestä voi puhuakaan. Samaisessa paikassa oli askarreltu hieno koppa keskeneräisiä töitä varten, joita kopassa oli YKSI. Puuh, sanon minä. Ehkä (omassa) elämässä pitäisi opetella hyväksymään keskeneräisyys, sekä eräiden geeneissä virtaava ikuisen hamstrauksen ja haalimisen pakottava tarve (jota vastaan yritän epätoivoisesti taistella nähtyäni kaksi vanhempaa sukupolvea, jotka hellivät autuaasti tuota piirrettä itsessään).

Eilen kävimme pulkkailukylässä Verttisen serkkujen luona, ja vaikka en tikkua tehnyt ristiin asian eteen, tulin kotiin kahden UUDEN lankakerän kanssa. "Mutta ethän sinä OSTANUT niitä" -perusteli Merja. Se oli taas haalinut oman maltillisen lankavarastonsa täytteeksi Citymarketin ison kauppakassillisen jonkun toisen ihmisen jämälankoja. Mistä tulikin mieleeni, että jos joku haluaa tulla penkomaan mun varastoa, voisin mielelläni päästä ihan vaikka keinotekoisesti eroon muutamasta (-kymmenestä) kerästä sellaisia lankoja, joita täällä on katseltu ihan tarpeeksi monta vuotta. Voi vaikka pitää lankavaihtarit. Tai -antajaiset. Ei yhden ihmisen kohtuullisella vapaa-ajalla taideta ihan kaikesta maailman langasta päästä eroon. Ja kun moni niistä on jo ihan kyllästymiseen asti käytettyjä, meillä.

Niin että tervetuloa vaan! 

Ja siskolle hyvää synttäriä, näin ihan oikeana päivänä. Me käytiin juhlimassa jo lauantaina, josta syystä tämän postauksen saa tehdä nyt, eikä silloin, kun tuo ukkeli valmistui.

-Anjusha

Loppiaisaskarteluksi nostalgiaprojekti

Loppiaisen kunniaksi toin ompelukoneen olohuoneeseen siksi aikaa, kun Verttinen pelasi autopeliä vieressä.
Uudessa Mollie Makes-lehdessä (ihan pitää kohta jo harkita, pitäisikö sellainen tilata, olen aikalailla ihastunut nimittäin) oli ohje kirjankansiin, tai kirjakassiin, tai kassikirjaan, tai kansikassiin. Ihanan yksityiskohtaiset kuvalliset ohjeet näyttivät tarpeeksi yksinkertaisilta toteuttaa tunnin peliajan puitteissa, ja kun niitä oli muutaman illan verran tavannut iltalukemisiksi, oli ohjekin jo aika tuttu.

Kanna kirja mukana reissussa, suojele sivuja, pokkareiden kansia, päiväkirjan salaisuuksia! 

Näihin kansiin mahtuu reilukin pokkari, eikä pikkuisen pienempi kirjakaan huku liian syvälle kansien syövereihin.

Kangas on tilkkutyökangasta Partti-kangaskaupasta, ja oli aikanaan halvennuksessa kun oli haalistunut yhdestä kohtaa auringossa. Vuorikankaaksi laitoin tilkkukopasta löytynyttä ohutta puuvillakangasta, ja ohjeessa neuvotun vanulevyn tilalle laitoin ohutta fleecea (sillä eihän loppiaisena pääse kangaskauppaan), mikä toimikin oikein mainiosti. Kahvat tuin silitettävällä tukikankaalla, joka on hankittu Vaajakosken omasta käsityötaivaasta Aavasta, ja kirjanmerkkinauha on oman nauhakätkön löytöjä.

Minä katselin kirjahyllyä löytääkseni oikein moivan kirjan kokeilukappaleeksi, mutta juuri oikeankokoisen kirjan löytyminen olikin sitten hankalampi projekti. Ilmeisesti suomalaiset pokkarit ovat aavistuksen brittisisaruksiaan pienempiä, tai sitten meidän kirjahyllyymme eksyneet yksilöt ovat vaan jotenkin erityisen pikkaisia. 

Raamattuja sen sijaan sieltä löytyi useampiakin. Ensimmäinen ei mahtunut, rippiversiot olivat liian pieniä, mutta opiskeluaikojen Lontoonkirkossa käytetystä opuksesta löytyi aika sopivankokoinen testiyksilö. Ja muistan teinivuosieni aktiiviseurakuntalaisurastani, että Raamatunkansien tuunaaminen se vasta muodikasta olikin. Loppiaisen pikkuprojektista tulikin siis Paluu Teinivuosiin -nostalgiaprojekti, monta hassua ja hauskaa muistoa tupsahti mieleen, muunmuassa eräskin Kouvolan Sokokselle kävelystä musta Darth Maul-tyyppinen naamamaalaus päässä, kun olimme pitämässä pantomiimidraamakoulutuksen meikkausosiota ja meikinpoistoaine loppui kesken demonstraation (vai demonisaation ;). Siinä oli asiakaspalvelijalla meikkiosastolla mennä pupu pöksyyn häkellyksestä.

Kirjalla on nyt siis kannet, ja kansilla kirja. Ainakin yksi sellainen. Ja tuonhan voi vaihtaa vaikka joka toinen päivä aina kulloinkin käsillä olevaan opukseen. Harmi kyllä useimmat käsityöaiheiset kirjat eivät ole pokkarikokoisia. Ehkä niille pitäisi laskea omat mitat sitten ihan jonain toisena päivänä.

Tänään valmistui myös yksi sukka jämälangoista. Se odottelee vielä kaveriaan, sitä vasemman jalan versiota. Siitä sitten myöhemmin lisää. Nyt vielä puoli episodia Myytinmurtajia, ennenkuin peti kutsuu.

-Anjusha

Hot Pink New Year

Jo varmaan vuoden verran on työn alla ollut lapaspari - ihan peruslapaset ilman mitään sen kummempaa ohjetta. Mutta parin valmistumisen kanssa ei sitten käynytkään ihan niin kukkaisesti kuin olisi voinut kuvitella.

TOISSA vuonna olin tehnyt vasemman lapasen peukkua vaille valmiiksi, ja nyt, kun ennen joulua ryhdyin toista lapasta pikaisesti valmistamaan (koska eihän yhdessä lapasessa nyt hyvänen aika mene iltaa kauempaa), ajattelin homman olevan pikaisesti hoidossa.
Tein oikeaa lapasta peukkuun asti, ja ihmettelin, miten niinkin säännönmukainen liukuvärjäys kuin perusNallen tuottaa kahdessa eri lapasessa niin eripaksuiset raidat. Tuoreemman lapasen raidat kun olivat yhtä kerrosta paksummat kuin aikapäivää sitten rakennetun. Tarkempi tutkailu osoittikin virheen olevan neulojan päässä. Olin aloittanut lapasen laskematta alkuperäislapasen silmukoita, ja oletin, että muistan ulkoa siinä olleen 10 silmukkaa puikollaan. Väärinpä muistin. Silmukoita olisi pitänyt olla kahdeksan enemmän, eikä sellaista puolivalmista liian pientä nyt hennonut purkaakaan.

Pyörittelin liian pientä lapasta hetken ja pohdiskelin voisiko sen pelastaa vielä jotenkin. Niin kapoisan käden lapaseksi peukunpaikka oli auttamattomasti väärässä kohdassa, mutta kun oikein pyöritteli, saattoi ehkä kuvitella lapasen muuttuvan sukaksi - polvisukaksi. Varsi sai jäädä sellaisekseen, ja kantapään aloitin alkuperäiseltä peukunpaikalta.

Joulukin kun oli vielä tuloillaan, ja tuttavapiirissä aikalailla sopivakinttuinen Piitu-kaveri, sain pukinkonttiin polvisukat lapasten välistä. Ja ne lapasetkin sitten valmistuivat aikanaan, eilisiltana. Piitulle sukat olivat juuri passelit, ja äsken kävin pihalla testaamassa omat lapaseni, jotka lämmittivät huomattavasti paljon paremmin rukkasten alla kuin aiemmat ihan ohkoiset muinaislapaset.

Harmi kyllä jämänyssäköiden loppumisprojektiin nämä lapaset ja sukat eivät auttaneet pätkän vertaa. Lankaa jäi vielä pikkuinen kerällinen. Mutta onneksi liukuvärinallea on tuolla kolmea muutakin väriä piskuiset kerät, joista yhdistelemällä saa varmasti vielä ainakin omankokoiset sukat aikaan, ja taas monta pientä nyssäkkää vähemmäksi lankaröykkiön.

Siinä projektissa mennäänkin tällä hetkellä lukemissa 6 valmistunutta keskeneräistä työtä - 10 loppuunkäytettyä lankakerää. Voisin olettaa, että jos tällä menolla mennään eteenpäin, saa ehkä vähän ajan päästä jo keksiä jonkin ihan uuden projektin! Vieläköhän joku järjestää jotain salaisia neuleystäviä tai muita mukavuuksia?!

-Anjusha

Joulupäivän herkku

Nyt kun olisi se aika vuodesta, kun esitellään kaikki joululahjaksi antamansa vermeet, minäpäs esittelenkin joulupäivän luomukseni.

Mutta ihan ensiksi täytyy pohjustaa, että taidan olla löytänyt maailman ihanimman lehden. Mollie Makes löytyi muutamaa päivää ennen aattoa matkakeskuksen R-kiskalta, ja nyt olen ladannut yhden numeron sitä puhelimeenkin, hurahduksissani :)
Kesäisestä, puhelimesta löytyvästä numerosta ihastuin eniten lompakkoon, kankaiseen ihanuuteen, johon voi käyttää kaikkia pikkuisia palasia vintagekankaita ja nappeja, nauhoja ynnä muuta nipellystä.

Lompakko oli mahdottoman helppo tehdä (ja ohjeet erinomaisen tarkat), itseasiassa niin helppo, että tyhmyyksissäni hieman kiristin pintakangasta ommellessani, kun "se varmaan sitten istuu paremmin eikä löpsötä". Olisi voinut tietysti totella ohjetta ja ommella kankaat kiinni toisiinsa reunat tismalleen vastakkain neulattuina. Silloin ei pinnan pitsi olisi ollenkaan mennyt vinoon. Sen siitä saa kun ajattelee liikaa.

Sisällä lompuukissa on kaksi pitkää taskupussia, jotka on ommeltu keskeltä poikki. Näin saapi tilaa juurikin muutaman bonuskortin verran per tasku, neljän taskun paketin siis.

Jos tätä hieman kehittelisi, voisi saada lompakon, joka on oikeasti kätevä. Tämän lisäksi pitää nyt olla toinen pussukka niille kaikille muille korteille, joita tarvitaan silloin tällöin (sillä tänne mahtuu vain tärkeimmät), ja lisäksi pussukka harvinaistuville kolikkoherkuille. Mutta se ei niin ole haitaksi, kun asia on näin herttaisen näköinen :) 

Pussukan lisäksi olen tehnyt vähän tilastoa siitä, kuinka monta keskeneräistä neulomusta tuolla korissa vielä on, moniko niistä valmistui jouluksi, ja kuinka monta lankakerää olen saanut loppuun sitten sen taannoisen inventaarion. Ylpeänä voin ilmoittaa, että pelkästään tämän päivän aikana olen saanut valmiiksi (no, huovuttamista vaille valmiiksi) erään muutaman vuoden kopassa lojuneen raitaneulekassin, jonka mukana loppui kokonaista VIISI kerää huovutuslankaa. Joululahjoihinkin sain loppumaan viisi kerää lankaa, ja jos inventaario on kymmentä kerää pienempi, saa kohta ehkä jo aloittaa jonkin ihan uuden projektin, hurraa!

-Anjusha, joka on aika innoissaan ajatuksesta, että on MONTA päivää aikaa tehdä jotain käsillään.

Joulukalenteripaljastus

Nyt voi jo paljastaa joulukalenterin, sillä on päivänselvää, että kalenterin saaja tietää jo tähän mennessä kalenterinsa teeman.

Minä ja ainokainen Outi-siukku rakennettiin isällemme joulukalenteri. Isä on sellaista sorttia, joka jännittää pukkia yhä niin, ettei saa aattoaamuna nukuttua viittä pidemmälle, ja istuukin sitten kahvikuppinsa kanssa kilistelemässä enkelikelloa kunnes toiset heräävät.

Lisäksi isä on kovasti hajusteallerginen, ja kantaa mukanaan aina pastilliaskia, josta voi napata Sisun tai Myntohin kun vastaan tulee turhan hajustettu yksilö. 

Outin kanssa pähkäsimme, jotta eläkkeellä olevalle isälle voisi järjestää joulukuuksi kalenterin, jossa on sekä tekemistä (=etsimistä) että uutuutta (=uusia erikoisia askeja testikäyttöön vanhan repertuaarin virkistämiseksi).

Ostimme siis 24 erilaista pastilliaskia, paketoimme ne vanhaan kirjaan (vuonna 1915 painettuun Muskettisoturikirjaan), ja piilotimme ne ympäri isän ja äidin asuntoa. Ykkösluukun paikan paljastimme jo isänpäivänä, mutta paketti sinne ilmestyi vasta viime hetkellä, jottei tule liian suurta kiusausta avata luukkua liian aikaisin. Ja ykkösluukun taakse liimasimme kakkosluukun paikan paljastavan vihjeen. Etukäteen ei siis voi etsiä kaikkia, ellei aloita alusta asti ja käytä koko iltaa metsästämiseen.

Hupaisinta projektissa olivat vanhat sivut, joista löytyi toinen toistaan ihanampia sanontoja. Kuka sanoo enää nykyään että "PYH!"? 

Tiedän kaverin nimeltä d'Artagnan, enkä ole sen kuullut ainakaan koskaan sanovan noin! Se onkin ihanasta perheestä. Sillä on muunmuassa vielä vaippaikäinen Shakespeare-niminen pikkuveli, joka on juuri oppinut kävelemään. Jäämme innolla odottamaan Shakespearen sanallisia taitoja, kunhan se nyt ensin sanoisi sen ensimmäisensäkään!

Mutta isä ei ole kalenteristaan muuta sanonut, kuin että sen piti jo ensimmäisenä iltana kerätä parvekkeelle piilotetut paketit, pelätessään niiden menevän ihan pilaalle. Metsästikö se kaikki paketit esille ensimmäisenä iltana, sitä ei tarina kerro. Ja onko se malttanut odottaa niiden avaamista oikeaan päivään? Sen saattavat tietää vain ikkunan takana kurkkineet tontut. Aattona se varmaan selviää, lahjojen laadusta ja määrästä :)

-Anjusha

Vanhan kirjan uusi elämä

Meillä on Verttisen kanssa ollut varsinainen kulttuuriviikko. Eilen illalla kävimme harjoittamassa ruumiinkulttuuria uimahallissa, jossa oli kynttiläuinti. Se on jokajouluinen traditio paikallisessa uimahallissa, mutta tänä vuonna menimme mukaan ensimmäistä kertaa. Koko halli oli hämärä ja kynttilöin valaistu, taustalla soivat joululaulut, ja tunnelma oli oikein ihana. Niillä oli jopa New Kids On The Blockin joululevy siellä kierrossa mukana, ja sekös vanhaa fania lämmitti viileässä vedessä.

Toissapäivänä sen sijaan oli kirkon kerhon joulujuhla. Siellä tunnustelimme joulupussukoista jouluisia esineitä, tutkimme Joosefin ja Marian matkaa Betlehemiin, söimme pipareita, silittelimme seimen lampaita ja aasia, ja mikä parasta, saimme jouluaskarrella.

Tämän vuoden askartelu oli kyllä niin hieno, että sen voi jakaa muillekin.

Tarvitaan:

-kaksi lehteä vanhan kirjan sivuja, saavat olla alkuperäisen muotoisia suorakulmia

-kiiltokuva tai kaksi, tai vanhoja kuvia netistä tulostettuina

-kimallusliimaa (meillä oli punaista ja pronssia)

-ripustusnarua (esim. juuttinaru sopii vanhaan tyyliin aika mukavasti)

1. Taittele kirjan sivut haitariksi niin, että pitkä sivu lyhenee.

2. Taita haitarit vielä keskeltä kahtia, jotta saat puolet lyhyemmän haitarin.

3. Liimaa haitareiden sivut kiinni toisiinsa, jolloin viimeisin taitos jää keskelle, ja haitarista saa ympyrän. Yhteensä saapi liimata siis neljä sivua toisiinsa.

4. Liimaa haitariympyrän keskelle kiiltokuva, ja koristele komeus kimallusliimalla. Jos haluat koristeet komeuden molemmille puolille, anna liimojen kuivua ensimmäiseltä puolelta vaikkapa yön yli ja jatka toisen puolen koristeluun vasta seuraavana päivänä.

5. Halutessasi voit lisätä koristeeseen narun ripustusta varten. Näin saat koristeen helposti vaikkapa kuuseen tai ikkunaan roikkumaan.

Tässä Verttinen mallaa kiiltokuvaa sopivalle kohdalle haitariympyrää.

Koristelu onnistuu hyvin myös pienväeltä. Meillä haitarin liimaaminen kasaan oli ainoa, jossa viisivuotias tarvitsi hieman kärsivällisempää kättä apuun.

Aika mainio oli tämä askartelu, ja vanhojen kirjojen lehdet aivan vastustamattomia. Meillä koristeet (Verttinen teki yhden ja minä myös, kotiin saimme siis kaksi ihanuutta) ovat olleet kuivumassa, ja odottelevat vielä lopullisen paikkansa löytymistä. Saas nähdä, löytyvätkö ne kuusesta vai ikkunalta. Arvelisin, että ikkuna voisi olla viisaampi ratkaisu, sillä meillä on tapana polttaa oikeita kynttilöitä kuusessa, ja tuo vanha paperi on Aika Kuivaa. Hm.

Vanhoissa kirjoissa on oma viehätyksensä. Minulla on kaksi, jotka olen malttanut ja uskaltanut laittaa askartelukäyttöön. Molemmat ovat kirjaston poistokopasta, eivätkä ole edes maksaneet mitään. Niistä on tehty puodille pakkausmateriaaleja, ja kasattu joulukalenteripäällisiä. Jotenkin en malttaisi millään repäistä sitä ensimmäistä sivua. Kirjat ovat kuitenkin kokonaisuuksia, ja hienoja sellaisia. Mutta niistä saa kyllä niin hienoja uusiokäyttömateriaaleja, että ehkä on ihan oikeutettua silputa jokunen muutoin kaatopaikalle päätyvä kirjavanhus parempaan käyttöön. Antaa kirjalle uusi elämä. Ja sitäpaitsi, kirjahyllyssä kenottavia kirjoja ei tule ihasteltua ollenkaan niin paljoa, kuin niitä, joiden yksittäisille lehdille on annettu uusi mahdollisuus. Puodissa paperit ilahduttavat päivittäin, siellä ne pääsevät oikeuksiinsa eivätkä ole piilossa kansien sisällä unohdettuina. Ja mitä näihin enkuleihin tulee, ne saavat kunniapaikan kotosalla.

-Anjusha